maanantai 20. elokuuta 2012

Sekava kertomus homo sapiensista, josta ei koskaan pitänyt tulla uskovaista

Olen kirjoittanut aikaisemmin jotain uskonnottomista taustoistani ja ympäristöstäni. Geenini eivät kuitenkaan ole täysin Allahittomia, sillä suonissani vertaa myös tataariverta. Joskus 1900-luvun alkupuolella eläneet esivanhempani olivat, näin olen kuullut, suoraselkäisiä, aktiivisesti harjoittavia muslimeja, mutta pikkuhiljaa se haalistui.

Talvella 2008-09 tutustuin kahteen asiaan, jotka muuttivat elämäni. Ensimmäinen oli Pasila. Toinen oli islam.

Lapsena aika harvoin mietin mitään uskonasioita, mutta uskon, en aina, mutta toisinaan Jumalaan - jossain muodossa, välillä persoonallisena, välillä symbolisena - ja minulla oli jonkinlainen mielikuva kuoleman jälkeisestä elämästä. En koskaan rukoillut tai sellaista. 
Selasin yksi päivä ala-asteaikaisia päiväkirjojani ja niissä olen maininnut muutamaan kertaan Jumalan, ohimennen. Mielenkiintoista kyllä, merkinnöistä useimmissa olen kutsunut Häntä nimellä Allah. (Se tuntui jo silloin omemmalta, vaikka tämän Jumalan nimen lisäksi, tietoni muslimeista rajoittuivat siihen, että heillä on Koraani ja he eivät "nauti" alkoholia ja porsasta.)
Uskonto kiinnosti, mutta en voinut uskoa kaikkea, mitä minulle kerrottiin kristinuskosta ja "kristinuskosta", kuten sitä, että Jumala rakastaisi kaikkia ihan yhtä paljon. Mikä se sellainen Jumala on, joka rakastaa vaikka Hitleriä yhtä paljon kuin minua? Osittain sen vuoksi päädyin ateistiksi.

Vuodet kuluivat, ilman että elämälläni oli mitään suuntaa. En kuitenkaan koskaan menettänyt orastavaa hengellisyyttäni ja uskoani asioihin-joita-tiede-ei-ole-todistanut-tai-joihin-tiede-ei-suhtaudu-vakavasti: olin kiinnostunut UFOista, vampyyreista ja ihmissusista. Länsimaiden kasvattina opin pitämään uskonnollisuutta höperyytenä tai jopa typeryytenä. (Luulen nyt ajatelleeni pahaa kristityistä vain, koska olin vain kateellinen heille, kun heillä oli jokin varmuus elämästä, mitä minulla ei ollut ja he uskalsivat tuoda sen esiin, että heillä oli vähän erilainen elämänkatsomus kuin muilla.)
Vuoden 2009 alussa tulin huomaamaan, että hirveän paljon blogeissa, foorumeissa ja muissa "muslimit blaa blaa blaa" ja "islam blaa blaa blaa". Ovatko ne pahat jutut ja juorut totta? En aikonut kääntyä muslimiksi, minun täytyi saada tietää.
En suostunut uskomaan, että muslimit olisivat kokonaan pahoja. (Vaikka tutustuttuani pinnallisesti
ummaan [muslimeihin siis], tulin useita kertoja tuntemaan, että ovat, hah hah...)

[Joten kiitos islamofoobikot, ilman teitä olisin tällä hetkellä uskonnottomana varmaan istumassa lähibaarissa. (Tosin, kuulemma kodistani läheisimmän baarin pitäjä on muslimi.)]

Heti kun aloin lukemaan islamista, huomasin siinä jotain kaunista, jotain hienoa. Minulle kävi useita kertoja näin: luin lyhyen aikaa islamista, silmiini osui jotain, mitä en ymmärtänyt ja hermostuin, palasin... joka kerta palasin enemmin tai myöhemmin. En koskaan pelännyt islamia, kun en ollut tiennyt siitä mitään, mutta nyt kun tiesin hyvin vähän, pelkäsin. Ajattelin, että olisi hienoa olla muslimi, mutten suhtautunut islamiin kuitenkaan kovin vakavasti. En antanut islamin näkyä mitenkään elämässäni.

Vuosi kului... ja uskoin, että kuolen. Tunsin elämäni tulleen tiensä päähän. Vaikka nöyryyttävältä se tuntui, rukoilin Jumalaa: Jos sinä olet olemassa, jossain muodossa, jollain tavalla, niin auta minua nyt. Niin alan uskomaan sinuun ja tulen muslimisi... jos olen elossa viikon päästä...
Jälkeenpäin arvelen että tuolloin tunsin enkelin läsnäolon huoneessani. Yritin myös kokeeksi, oikeiden muslimien tavoin, kumartua ja painaa pääni lattiaan, mikä osoittautui erittäin vaikeaksi. Se asento missä rukoillaan, se nimittäin ilmentää hyvin vahvasti tietynlaista alistumista. Ja siitähän islamissa on kysymys, alistumisesta Jumalalle, eikä kellekään muulle. "Ei hyvä luoja", ajattelin silloin. "Tähänkö minä nyt rupean?" Se hetki, kun entinen vannoutunut ateisti, polvistuu, kumartuu lattialle jonkun jumalan! takia, ei ole mikään helppo, eikä yksinkertainen asia.

Ja vastasihan se Jumala rukoukseeni, mutta minä en pitänyt tekemääni lupausta.
Olin kuitenkin edennyt tai etenemässä siihen pisteeseen, että se, mitä tiesin Jumalasta, profeetoista ja ylipäänsä islamista, tuntui järkevältä. Olin ollut hengellisesti bipolaarinen: "haluan olla muslimi" "haluanko?" "haluan" "en" "en tiedä" "haluanko?" Mutta ainakin kevääseen 2010 mennessä olin saavuttanut uskon Allahiin, Muhammediin ja Tuonpuoleiseen. Vaikka usko oli hatara, se antoi minulle voimaa.

Niinpä lauloin suosta sukuni vanhan, lähes unohtuneen uskonnon. Tuon vuoden syksyllä tulin huomaamaan, miten täynnä maailma on Jumalan luomaa kauneutta. Pohdin omaa elämäntarinaani ja ylipäänsä tätä kosmista rakennetta ja ymmärsin, että Jumala todella on olemassa ja Hän on luonut minut ja kaikki muut ihmiset ja näkee minut yhtä hyvin kuin ne muutkin, ja Hän laittaa sateen valumaan ja puut kasvamaan ja että Koraani, jota olin lukenut hyvin vähän, oli kirja, jonka Hän oli tuonut ihmiskunnalle.

Aloin todella rakentaa suhdetta Jumalaan ja ymmärsin, että usko Häneen on paras lahja, minkä voi saada.

Nielin karvaasti ylpeyteni ja kompastellen hyväksyin Jumalan olemassaolon ja rakastuin tuohon vieraaseen olentoon nimeltä Allah, johon minulla olisi nyt loppuelämäni aikaa tutustua.

Olin voittanut ensimmäisen jihadini.

*Tästä aiheesta, rakastaako Jumala ihmisiä; kyllä Jumala islamin mukaan rakastaa ihmisiä. Ja vaikkei Jumala rakastaisi minua, minä rakastaisin Häntä silloinkin, vaikken niin paljoa.
Koraanissa kyllä lukee, että "Jumala ei rakasta väärintekijöitä". Ja ihminen voi itse päättää, onko väärintekijä vai ei! Erään hadithin mukaan Jumala rakastaa sellaisen kohtaamista, joka rakastaa Hänen kohtaamistaan ja inhoaa sellaisen kohtaamista, joka inhoaa Hänen kohtaamistaan. Minusta tämä on järkevää. Se, että minä olisin tai Pablo Picasso olisi Jumalan silmissä yhtä hyvä kuin Jeffrey Dahmer, ei ole järkevää. Tosin tunnen jollain tasolla myötätuntoakin Jeffrey Dahmeria kohtaan.

Eihän Raamatussa ole mitään, mikä tukisi väitettä, että "Jumala rakastaa ihan jokaista ihmistä yhtä paljon". Mutta niin minulle väitettiin kristinuskon opettavan. Vaikka ei kukaan ole opettanutkaan minua uskomaan minkään uskonnon opetuksiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti